 |
 |
 |
| satula-
eli harjakatto |
pyramidi-
eli telttakatto |
auma-
eli valmikatto |
 |
 |
 |
| mansardi-
eli taitekatto |
yläosaltaan
aumattu taitekatto |
säterikatto |
 |
 |
|
| pulpettikatto |
tasakatto |
|
 |
| Malkakatteisia ja loivaharjaisia aittoja
Seurasaaressa (Niemelän torpan pihapiiri) |
 |
| Malkakattoa Seurasaaressa |
 |
| Lautakatetta mansardikatossa Seurasaaressa
(Iisalmen pappila) |
|
Kattomuodot
Kansanrakentamisessa vallitseva kattotyyppi on ollut loiva
noin 1:3 satulakatto. Kartano-, virkatalo- ja pappila-arkkitehtuuri
seurasivat muoti-ilmiöitä:
- korkea aumakatto (1600-luvun lopulta -)
- lanterniini- eli säterikatto (1600-luvun lopulta
- 1800-luvun alkuun)
- mansardikatto (1700-luku -)
- matala aumakatto (1700-luvun lopulta -)
- kansallisromantiikka toi uusia aineksia (jyrkät kattokulmat)
- 1920-30 luvun klassismi, rauhalliset satula- ja aumakatot
sekä pientaloissa 20-vulla mansardikatto
- satulakatot rintamamiestaloissa
- tasakatot 1960-luvulta 1970
Puukatteet
Tuohi- eli malkakatto
Vesieristeenä rakenteessa toimivat koivusta kesäkuussa
kiskotut kattotuohet. Tuohet ovat kestäviä, jopa
ihmisiän, mikäli tuohet pysyivät auringolta
ja tuulelta suojassa -malkoja vaihdettiin 3-5 kertaa samojen
tuohien aikana. Tuohikatot olivat 1800-luvulle asti vallitseva
katetyyppi. Malkakaton alusrakenteena varppeet (ohuet pyöreät
puut) vuoliaisten varassa, poikittain niitä vasten, tai
vitsaksista punottuja salemattoja myöhemmin lautoja.
Sitten tuohia 2-5 kerrosta valkoinen ulkopinta alaspäin
syyt vaakasuoraan limittäisladontaan. Päälimmäiseksi
pyöreästä tai halkaistusta pienpuusta malkapuut
(kuusta), jotka pitivät tuohet paikoillaan ja suojasivat
niitä auringon paahteelta. Tarvittaessa malkojen päälle
asetettiin painopuita ja jopa kiviä, jottei tuuli pääsisi
ravistelemaan malkoja.
Palkkikatto
Käytettiin rakennuksissa, joissa vedenpitävyysvaatimus
ei ole ollut kovin korkea. Rakenne tehtiin kiilaamalla halkaistuista
veistämättömistä laudoista haljispuolikkaista
alapuolisessa kerroksessa pyöreä puoli alaspäin
yläpuolisessa ylöspäin.
Kourukatto
Kuin palkkikatto, mutta puut veistettiin kouruiksi. Pääasiassa
tätä katetta käytettiin ulkorakennuksissa.
Lautakatto
Puuta säästävämpi ja kevyempi, mutta työläämpi
tehdä kuin palkkikate. Yleistyi jyrkempien kattokulmien
tullessa muotiin erityisesti kartanoissa 1700-luvun loppupuolelta
sahateollisuuden kehittyessä. Lautakate kiinnitettiin
alusrakenteeseen räystäskoukuin ja räystäslaudoin,
sittemmin naulaamalla. Lautojen reunoissa olivat vesiurat.
Laudat laitettiin lomittain joko lomalautamaisesti tai tiiviisti
(vain tämä piti kunnolla vettä) urapuolet ylöspäin.
Liistekatto
Itä-Suomessa tavallinen etenkin ulkorakennuksissa (Savossa
1700-luvulla). Liistet ovat puusta kiskottuja kapeita puuliuskoja
(2-3-jatkoinen), rakenne muuten kuin malkakatossa. Liistekate
oli pärekattoa ennakoiva kate
Paanu- ja kimpikatto
Vanhimmat säilyneet paanukatot 1100-luvuilta Ruotsissa
ja Norjassa. Suomessa pääosin kirkkojen kate (kansallisromanttisella
kaudella myös asuinrakennuksiin). Vanhoissa paanukatoissa
ruodelaudoituksen ja paanujen välissä tavallisesti
tuohet vesieristeenä. Paanukatteen säilymiselle
on tärkeää hyvä tervaus (hautatervalla
joka 5. vuosi). Paanuja veistetään honkapuusta ja
joskus haavasta, jopa koivusta. Vanhimmissa katoissa paanut
kiinnitettiin puunauloin, myöhemmin takonauloin, jotka
ovat edelleen parempia kuin lankanaulat. lisää
aiheesta: päreet, paanut ja lautakatot sekä
Suomen paanuopas;
http://www.paanukatto.com/index.htm
Pärekatto
Alkoi yleistyä, kun puumateriaalin arvo kohosi ja koivumetsät
vähenivät. Varsinainen päreen valtakausi alkaa
1800-luvun puolivälissä (ensimmäinen maininta
Suomessa 1809). Asiakirjoista löytyy mainintoina mm.
Tammelan Hykkilän Sipilän talon pihattorakennus
1848 sekä maininta pärekaupasta 1850 Tammelasta
Helsinkiin. Isojaon talojen siirrot 1870- 80 johtivat päreen
nopeaan leviämiseen (1880 55% ja 1890 73 %). Edellytys
katteen käytön yleistymiseen oli tehdastekoisten
naulojen saatavuus. Päreitä tehtiin käsin halkomalla
säteen suuntaisia sektorikappaleita (3-4"leveitä
ja ½" paksuja), jotka sitten lohkottiin puukolla
3-4 pärettä - kuusi puusta -veittipäre, oksaton
suora sileä puu -kestävä kate (40-80 v.). Päreet
olivat aluksi 50-60 cm pituisia. Miesvoimin lykättävä
pärehöylä Saaren kartanossa 1865, myöhemmin
hyödynnettiin vesivoimaa. Höylätyt päreet
eivät ole yhtä kestäviä kuin käsin
kiskotut. Hitaasti kasvaneen kuusen lisäksi päreitä
on tehty myös männystä ja haavasta. Pärekatto
tehtiin 3-4 kertaiseksi 3 cm limityksellä. Päreet
kiinnitettiin nauloilla, jonka vuoksi päreet yleistyivät
ensin kaupunkiseudulla. Pärekaton ongelma on heikko paloturvallisuus,
jota yritettiin parantaa pintakäsittelyillä. Pärekatot
kuitenkin kiellettiin asutuskeskuksissa 1930-luvulla. Pärekate
otettiin vielä käyttöön jälleenrakennuskauden
väliaikaisena katteena. lisää
aiheesta: päreet, paanut ja lautakatot
puukatteiden pintakäsittely
Valtaosa puukatteista oli käsittelemättömiä
(malka, päre). Käsittelyllä pyrittiin parantamaan
säilyvyyttä ja paloturvallisuutta. Paanu- ja lautakatot
tervattiin, mutta tervausta käytettiin jonkin verran
vielä pärekattoihinkin (tervan sävytys kimröökillä
tai punamullalla). Paloturvallisuutta pyrittiin lisäämään
vihtrillillä ja lietemaaleilla (käytettiin jonkin
verran myös pärekatoilla).
 |
 |
| Pärekattoa Seurasaaren savusaunassa
(Kangasniemi, Etelä-Savo) |
Olkikattoa Seurasaaressa. |
Muut katteet
Turvekatot
Voidaan lukea myös tuohikattoihin, sillä niidenkin
vedenpitävä kerros oli tuohta, malkojen sijasta
turve toimi painona ja eristeenä. 1600-luvulla turvekatot
olivat vielä yleisiä pappiloissakin. Piha- ja talousrakennuksissa
yleinen vielä pitkään. Turve oli katteena raskas.
Turvekattoja katettiin myös tuohella ja maloilla, joskus
laudoilla.
Olkikatto
1600-luvun sotilasvirkataloissa yleinen, sisämaassa se
ei saanut jalansijaa. Myöhemmin ulkorakennusten vuorauksena
(Laihialla 1755 "rakennukset oli katettu skoonelaiseen
tapaan")
Savitiilikate
On peräisin Välimeren alueelta, josta sen käyttö
levisi pohjoisemmaksi keskiajalla. Suomeen myöhemmin,
"tulipallon" keksimisen (1557) jälkeen linnojen
katteiksi, kattokaltevuudet jyrkkenivät, Turun linnassa
1575. Tiilet tuotiin aluksi Hollannista ja Saksasta. Sitten
laivojen painolastina, jolloin se yleistyi rannikkokaupungeissa.
1760-luvulla yritettiin kotimaista tuotantoa heikolla menestyksellä.
1800-luvulla käyttö edelleen väheni -1890 Helsingissä
vain 3 kattoa ja 1900 9. Kansallisteatteri lasitetuin kattotiilin
1897. Kansallisromantiikka -10 romanttinen arkkitehtuuri -20
suosi kattotiiltä, maaseudulla vasta 1930-lähtien.
Lasitettuja kattotiiliä tuotiin Hollannista, kestäviä,
mutta kalliita. Keskiajalla yleisimmin käytettiin munkki-
ja nunnatiiliä, myöhemmin s-kirjaimen muotoiset
kankitiilet (pellin käyttö sisäsaumoissa).
Tiilikatteen kanssa tarvittiin vedenpitävää
aluskatetta. Tuohta aluskatteena käytettäessa tiilikate
ei ollut kuitenkaan kovinkaan paloturvallinen. Juurikorven
tehdas valmisti yksikouruisia falssikattotiiliä, kaksikouruisia
ja kolmikouruisia kankikattotiiliä sekä harjatiiliä
ja kiiritiiliä, Vanajan kartanossa on käytetty munkki-
ja nunnatiiliä.
Sementtikattotiilet
Yleistyivät 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Tärkeimpänä
etuna oli suurempi mittatarkkuus. Aluksi sementtitiilet tehtiinkäsin
valamalla ja siveltiin väriaineella, joka samalla muodosti
vettä pitävän pinnan, jonka kulumisen jälkeen
tiili rapautuu. Ne olivat valssitiiliä, eivätkä
välttämättä tarvinneet vedenpitävää
aluskatetta (saumojen laastitseminen ullakolta käsin).
Yleensä vanha kate jäi aluskatteeksi (päre).
Tiilet olivat edullisia ja niiden saanti helppoa, joten niiden
käyttö levisi maaseudullekin nopeasti. Sittemmin
sementtikattotiilen on korvannut betonikattotiili.
Lasitiilet
Sementtikattotiilien yhteydessä on käytetty samanmuotoisia
ja kokoisia lasikattotiiliä tuomaan valoa ullakoille.
Kivikatteet
Suomessa liuskekivikattoja vain sattumanvaraisesti. Kiviä
käytettiin tuohikaton painoina. Myös mukulakiviä
ehdotettiin turpeen tilalle ja kokeiltiinkin Turussa.
Asbestisementtikatteet
Asbestosementistä tehdyt kattolaatat eternit-levyt tulivat
markkinoille 1900-luvun alussa. Ne valmistettiin asbestikuidusta
ja sementistä puristamalla (tasainen levy 40*40 cm, aaltomaiseksi
taivutettu 100*120 cm paksuudet 4-6 mm). Levyjen etuna oli
niiden keveys, mutta ne olivat kalliimpia kuin sementtikattotiilet.
Kupari- ja lyijykate
Kuparilevy tuli 1500-luvulla markkinoille Hollannissa, sen
jälkeen Alankomaihin, P-Saksaan, Balttiaan ja Skandinaviaan.
Etelämpänä käytettiin lyijylevyä
(maalattiin punaiseksi tai mustiksi). Metallikatteet olivat
kaalliita ja niitä käytettiin arvokkaimmissa kohteissa.
Turun linnan katteena oli jossain määrin kuparia,
mutta myös lyijyä ja lautaa sekä 1562-65 läkkipeltiä.
(1817 Turun akatemiataloon ja 1826 Turun tuomiokirkkoon kuparikatto.
Rautapeltikate
Rauta oli kuparia halvempi. Levyt tehtiin aluksi käsin
takomalla. Sitten vesivoimalla toimivilla vasaroilla ensin
vain 10-15 cm leveinä. Suomessa useita ruukkeja, Fagervik
1756-1763 Euroopan suurin tinatun kattopellin tuottaja. Vasta
1800-luvun alussa valssaus alkoi kilpailla taonnan kanssa.
K äsinsaumattu kattopelti on muuttunut konesaumatuksi.
Rautapelliin tarvittiin pintakäsittely, sillä ruostuminen
oli suuri ongelma. Tinaus oli varhaisin menetelmä, mutta
aikaa viepä ja kallis. Mustapelti käsiteltiin vernissalla
ja usein mönjättiin kummaltakin puolelta (uusittiin
kahden vuoden kuluttua, sitten joka neljäs tai viides
vuosi). Kivihiilitervaa sekä öljy- ja grafiittimaaleja
käytettiin myös. 1850-luvulla galvanoitua peltiä
alettiin valmistaa Englannissa ja 1875 Ruotsissa, Suomessa
1900-luvun alussa. Tasalaatuinen sinkitys kehitettiin vasta
1930-luvulla, siihen asti käsiteltiin kuin musta pelti.
Tavallisimmat vanhat peltikoot olivat 45*59 cm 1700-alkaen
(paksuus noin 1 mm), venäläinen koko oli 72*144
cm. Kattaminen rautapellillä tehtiin aluksi naulaamalla,
sitten 1700-lähtien saumaamalla. Peltikatteelle tavallinen
kattokaltevuus oli Engelin mukaan klassismin arkkitehtuuri-ihanteen
mukainen 1:5 ja 1:6, maalausta hän suositteli 3-4 vuoden
välein, vihreät katot 6-7 vuoden välein. Peltikatteen
alapinta maalattiin lyijyvalkoisella.
Aaltopelti
Kehitettiin 1860-luvulla Saksassa ja Englannissa. Suomeen
aaltopelti tuli 1900-luvun alussa.
Huopakatteet
Ruotsissa 1780-luvulla stenpapper-keksintö, jonka valmistusperiaate
ilmeisesti jäi salaiseksi ja katosi keksijänsä
mukana.
Suomalaiset paperikatot
1822- lähtienkäytettiin Suomessa varsinkin Oulun
seudulla. Engel innostui asiasta ja käytti mm. Yliopiston
päärakennuksessa 1828, sopivina kaltevuuksina hän
piti 1:4 ja 1:5. Paperin tuli olla paksua, lujaa ja liimaamatonta,
villalumpuista tehtyä pakkaus- tai kartonkipaperia viisinkertaisena
sen tuli olla 0.9 mm vahvaa, tervaan kastetut paperiarkit
ladottiin limittäin räystäältä harjalle
ja naulattiin suurikantaisilla nauloilla, sitten siveltiin
tervan ja hartsin sekoituksella ja päällystettiin
½ tuuman paksuisella hiekan ja tiilijauheen sekoituksella.,
jonka työmiehet polkivat tiukasti kiinni tervattuun paperiin.
Tervaus ja hiekoitus toistettiin kolmesti. Paperikattoja Engel
piti hyvin paloturvallisina ja kestävinä, kuitenkin
jotkut pitivät paperikattoja syyllisinä palon nopeaan
leviämiseen Vaasan palossa.
Asfalttihuopa
1850-luvulla tuotiin Englannista kattohuopaa, joka oli käsitelty
asfalttitervalla. 1870-luvulta se alkoi yleistyä, kun
sitä saatiin markkinoille rullatavarana. 1897 Suomessa
oli toiminnassa useita asfalttitehtaita. Bitumikattohuopa
1908, kaltevuus vähintään 1:10. Laattoja kattohuovasta
alettiin valmistaa jo 1895
Tasakatteet
Tasakatot yleistyivät funktionalismin muotoihanteiden
mukana. Ne toteutettiin aluksi korkein räystäin
naamioituina pulpettikattoina, joka toteutettiin huopakattaus
+ turvekerros, johon on sekoitettu sementtiä ja kalkkia.
Sitten rakenteeksi tuli valuasfalttia betonialustalla, mikä
on sitten suojattu auringolta soralla tai laattapäällysteellä.
Sen jälkeen tasakatot on toteutettu kallistuksin (huopakate
ja singeli).
|
