Outi Palttala-Heiskala, Arkinor Oy

Ulkoverhous ja sen korjaus

Ulkovuoraus laudalla -historiaa

Rakennustekniset tavoitteet
Hirsirakennuksesta sadaan lämpimämpi ja tiiviimpi tuulta vastaan ulkoverhouksen avulla. Samalla laudoitus suojaa hirttä auringolta. Lautaverhous on uusittavissa helposti, jolloin sen toimintaa voidaan ajatella hirren pintaan rakennettuna uhrikerroksena. Lautaverhouksen käyttöikä on noin 100-200 vuotta, pellavaöljymaallilla suojattuna varsinkin varjon puolella vieläkin pidempi. Rakennuksen vuorauksen tyyli ei välttämättä kerro rakennuksen rakentamisen ajankohtaa. Vuoraus on tehty usein myöhemmin tai se on ajanmukaistettu uuden tyylin mukaiseksi. Mikäli vuoraus on hyväkuntoinen on sen uusiminen vain rakennustyylillisistä syistä kyseenalaista.

Tyylihistorialliset tavoitteet
Hirsirakennus oli arvoltaan ja arvostukseltaan kivitaloa vähäisempi, jolloin ulkoverhouksella saatiin rakennuksen hahmo enemmän kivitalon tyyliseksi, kun hirren raot saatiin piiloon.

Vanhimmat vuoraukset
1600-1700 luvuilla tavallisin laudoitus oli punamullattu sileä ja pystysuuntainen ponttilaudoitus. Vain arvokkaissa rakennuksissa, kuten kirkoissa, kartanoissa ja raatihuoneissa käytettiin ulkovuorausta. 1700-luvulla vuorausta alettiin tehdä myös porvaristaloihin. Vuorausten laudat olivat leveitä, koska sahaaminen oli vielä kallista. Pontti oli yleensä laudan kummassakin kyljessä joko kieli tai ura (myös avonaisessa puolipontissa). Lautoja ei kavennettu tasalevyisiksi.
Eteläsivuilla laudoitus ravistui ja ohut pontti repesi helposti, halvin korjaustapa oli peittää pontti rimalla. Peiterimavuoraus alkoi yleistyä 1700-luvulla. Aluksi peiterimojen reunoissa oli profiilit.
Uusklassismin tyylisuunta haki antiikista esikuvansa. Suomessa tyylisuunta vaikutti 1700-luvulla, jolloin tavoitteena oli ulkoseinien laudoittaminen sileäksi, raot kitattiin, mutta puun kosteuseläminen aiheutti ongelmia. Uusklassismille tyypillistä ovat vaaleat värisävyt.
Empire-tyyli levisi 1800-luvulla Venäjältä vallitsevaksi tyylisuunnaksi Suomessa. Puuvuorauksissa otettiin käyttöön avosaumainen leveä vaakalaudoitus. Empire suosi keltaista pääväriä korostettuna valkoisilla lankusta muotoilluilla leveillä listoituksilla. Teknisesti verhous toimi paremmin, sillä avosauma salli puun elämistä ja loi mielikuvan harkoitetusta kivirakenteesta. Kivijalan yläpuolella oli leveä lankku jalustana, joka samalla toimi vesilistana. Julkisivua jäsennettiin pilastererilla nurkissa ja väliseinien päiden kohdalla sekä niiden yläpuolelle tehdyllä vaakasuoralla listoituksella. Myös räystään alla oli voimakas listoitus. Talonpoikaisarkkitehtuuriin yleistyi peiterimoitettu pystyvuori.
Sveitsiläistyylin yleistyessä 1850-luvulla puutalo ei saanut enää jäljitellä kivitaloa, vaan puumateriaalin luonne nostettiin esiin korostuksin. Siksi pyrittiin eroon kivijulkisivun koriste-elementeistä ja käytettiin vain puulle sopivaa työstämistä: porattuja, sorvattuja ja koristesahattuja aiheita. Myös maalaustapaan tuli uutta; kuultovärit toivat oksat ja puun kuviot näkyviin.
Uusrenesanssi oli sveitsiläistyylin kanssa samanaikainen, mutta yleisempi kivirakentamisen tyyliä seuraileva rikasmuotoinen tyylisuunta, jossa käytettiin pienimittaisia, mutta runsaita listoituksia sekä erisuuntaisia laudoituskenttiä (jalkapaneeli -leveä massiivinen alalista, rintapaneeli -ikkunoiden alapuolella oleva kenttä). Myös nurkkapilasterit ja helmioponttipaneeli kuuluvat uusrenesanssiin.
Nikkarityyli oli sveitsiläistyylin ja uusrenesanssin sekoitus.
Jugendtyyli ja 1910 luvun romantiikka toivat puurakennuksiin kaarevia vuorilistoja, paljasta hirsipintaa sekä paanu- ja pärevuorausta. Seinäpintojen jakaminen ruutuihin jäi käytöstä ja jäljittelyinto tuomittiin. Suuret levolliset pinta-alat ja samansuuntaiset laudoitukset olivat suosiossa samoin kuin leveät seinä-, kulma- ja päätylaudatkin. Höylättyjen ulkovuorausten sijaan suosittiin sahalautaa ja ikkunalistoitukset koristeltiin yksinkertaisin lovileikkauksin. Värisävyt olivat murrettuja.
1920-luvun klassismi toi kansanperinteen yksinkertaisuuden ja punamullan sekä sahapintaisen peiterimavuorin laajempaan käyttöön. Punamullan sijalla oli kaupungeissa vaaleat värit.
Funktionalismi 1920-luvun lopulta alkaneen tyylisuunnan väri on valkoinen. Puisissa ulkoverhouksissa yleistyi viistopintainen vaakalaudoitus. Listoituksia eikä nurkkalautoja käytetty.
1940-luvulla peiterimalaudoitus tuli jälleenrakennuskauden taloissa taas käyttöön. Sen rinnalla käytettiin jonkin verran myös makaavaa 5" ponttilaudoitusta ja lomalaudoitusta. Pula-ajalle tyypillisesti ulkovuoraukset olivat sahapintaisia.
1950- ja 60-luvuilla peiterimavuori todettiin vanhanaikaiseksi ja sen tilalle tehtiin leveä pystylaudoitus (rima alla). Pintakäsittelyksi markkinoitiin tummat lahonsuoja-aineet. Myös viistopintainen höylätty vaakapuolipontti ja vaaleat öljyvärit olivat käytössä. 1960-luvulla yleistyi viistoreunainen avopuolipontti sekä vaaka että pystylaudoitukseen

teolliset vuoraukset
Lautojen sahaus ja höyläys teollistui 1800-luvun lopussa, jolloin ulkovuorilaudat muuttuivat kapeammiksi ja tasalevyisiksi, 1920- luvulla lauta oli enää 5-6 tuumaista.

Laudan kehitys

Särjetyt laudat
Keskiajalla laudat valmistettiin käsityönä kiilaamalla halkaisten ja veistämällä. Syysuuntaan halkaistu lauta kestää taivutusta ja sen pinta jää tiiviiksi, mutta tukista saadaan vain 1-2 lautaa.

Sahalaudat
I vesisaha 1400-luvulla Naantalin luostarissa, 1550 kruunusahoja, joissa vesiratas liikutti rautaterää. Tällöin tukista saatiin 3-4 lautaa; vakiomitat (11/2"*12" ja 365-488 cm pitkä). 1700-luvulla kehitettiin ohuempia ja kevyempiä sahanteriä: moniteräiset raamisahat, joissa läpisahausmenetelmällä tehdyt laudat saatiin suorempina. Samaan aikaan käsisahaus yleistyi ja näin sahattuja lautoja tehtiin myös vientiin. Sirkkelisaha keksittiin 1777 ja Suomessa se yleistyi 1800-luvun lopussa särmäys- ja katkaisutöissä. Vannesaha keksittiin 1808. Valtiovallan säännösteli sahateollisuutta : metsät oli varattu metalli- ja kaivosteollisuuden polttoaineeksi. Säännöstely purettiin 1861, jonka jälkeen sahalaitoksia perustettiin vesistöjen varsille. Käsisahaus kasvoi muiden sahausmenetelmien mukana ja oli hyvin merkittävä sahausmuoto; 1800-luvun lopulla puolet kaikesta sahatavarasta sahattiin käsin. 1930-luvulla traktoreihin kenttäsirkkeleitä. Nykyinen teollinen sahalauta on nopeasti sahattua tikkulautaa, joka likastuu kuluu hienosahattua nopeammin .

pystylaudoitustyyppejä eri aikakausilta (lähde Museoviraston restaurointikortti; Ukolaudoituksen korjaaminen, 1993/ Talo kautta aikojen, julkisivujen historia, 1987)	vaakalaudoituksia eri aikakausilta (lähde Museoviraston restaurointikortti; Ukolaudoituksen korjaaminen, 1993/ Talo kautta aikojen, julkisivujen historia, 1987)

Höylälaudat
tehtiin aluksi käsihöylällä höyläyspukissa. Silotus tehtiin ensiksi kahden miehen edestakaisin kiskomalla härkähöylällä, sitten höylättiin profiilit ja pontit. 1872 alkoi teollinen tuotanto Suomessa, jolloin tehtiin sileää pontti, v-ponttia ja helmiponttia. Teollisesti tehty höylälauta oli tasalevyistä ja entistä kapeampaa.

Tervapahvi ja tuuletusrako
Ulkovuorauksen alle laitettiin aluksi tuohitiivistys ja laudat naulattiin suoraan hirteen kiinni, jolloin saatiin mahdollisimman tiivis ja lämmin rakenne. Tiivistyspahvia alettiin valmistaa 1860-luvulla Ruotsissa ja sillä alettiin korvata tuohi seinän tiivistyksessä. Sjöströmin Maatalousrakennuksia 1891 oli ensimmäinen suomenkielinen rakennusopin julkaisu ja se suositteli tuuletusrakoa ulkolaudoituksen alla. Käytännössä tuuletusrako yleistyi kuitenkin vasta 1960 -luvulla tiiviiden lateksimaalien hilseillessä tuulettamattoman laudoituksen päältä pois.

Ulkovuoraus maaseudulla
1906 kansatieteellinen tutkimus toteaa "Rakennuksen vuoraaminen on uudempia tapoja. Varakkaat talonpojat nykyään järjestään asuntonsa laudoilla päälllystävät. Laudat naulataan tavallisesti pitkin seinää". Vuonna1938 vuorattuja rakennuksia vasta 45% Suomen rakennuskannasta. Eniten laudoitettuja hirsitaloja oli Vaasan (91%) sekä Helsingin ja Lounais-Suomen alueilla, mutta Lapissa vain 7 %.

Ulkovuorauksen korjaaminen
Puisen ulkovuorauksen kunto on riippuvainen ilmansuunnista: auringossa laudat halkeilevat, varjossa kestävät kauan. Vaakalaudoituksessa valuva vesi rasittaa jokaista lautaa vain hetken, ja alimmainen vaakalauta voidaan uusia helposti. Pystylaudoituksessa ensimmäisenä halkeilevat lautojen alapäät. Myös lautojen jatkokset ovat ongelmallisia, sillä laudan alapää on vaikeaa suojata niin ettei se kastuisi jatkoksessa ja sen paikkaaminen on myöhemmin myös hankalaa. .

Laudan uusiminen
Punamullattu lautaseinä voi olla rispaantuneempi kuin vaalealla öljymaalilla maalattu julkisivu ilman, että halkeilleet laudat näyttäisivät epäsiisteiltä. Vaalea öljymaali sen sijaan "vaatii" siistemmän laudoituksen. Parsimalla korjattaessa täytyy valita tarkkaan vanhaan laudoitukseen sopiva lauta, jotteivät uudet laudat erottuisi ikävästi vanhasta seinästä, joko tikkuisempana tai sileämpänä vanhaan lautaan verrattuna. Mikäli rakennuksen laudoitus uusitaan osittain, voidaan valita huonoin julkisivu uusittavaksi uudella vanhan tyylisellä laudalla ja käyttää purettavia vanhoja lautoja parsintakorjauksiin muilla julkisivuilla. Vuorauksen detaljit tulisi suunnitella niin, ettei vaakasuoria tai rakennuksen rungon suuntaan viettäviä vesihyllyjä syntyisi..

Vuorauksen alahelma
Tyypilllinen vauriokohta on sokkelin vesilautaan liittyvä alapää, joka makaa vaakalaudassa kiinni imien kosteutta ja näin ollen lahoaa helposti. Vesilautaan kannattaa käyttää männyn tai lehtikuusen sydänpuuta ja tehdä lautaan riittäväkallistus (esim. 25 astetta). Lautojen päät voidaan uusia (n. 50cm) ja peiterimoista vähän pidempi osa tai katkaistaan vaurioituneet alapäät pois ja korvataan muutamalla vaakalaudalla, joiden päälle tulee toinen vesilista. Alapäät tulee olla aina riittävästi (10 mm) irti vaaka listoista ja pystylautojen päiden kuivuminen nopeutuu, mikäli ne katkaistaan viistoiksi eli tehdään ns. tippanokka. Mitä vanhemmasta tai rakennustaiteellisesti merkittävämmästä kohteesta on kysymys, sitä tarkemmin tulee myös julksivun laudoituskorjaus suunnitella. Varsinkin maalityypin valinta on erittäin tärkeää tehdä rakenteeseen sopivaksi. Samoin kuin värin valinta talon tyyliin istuvaksi.

Muut puutalon ulkoverhousvaihtoehdot

Rappaus
Hirsitaloja ja myöhemmin myös rankorakenteisia puutaloja on rapattu sisäpintojen lisäksi myös ulkoapäin. Puutalon ulkorappaukseen kohdistuu kivitalon rappausta kuluttavien ulkoisten rasitusten, kuten rikkinäinen räystäs, huonosti muotoiltu ikkunan vesipelti ja seinustalle kasaantunut lumi lisäksi myös puuseinän kosteuselämisestä aiheutuvia rasituksia. Parhaiten rappaus onnistuu puuseinästä irti olevien apurakenteiden kuten rappausverkon tai levyn päälle. Kaikki vauriot tulisi korjata rappauksissa viipymättä samanlaista rakennetta ja rappausta käyttämällä mitä kohteessa on. Kaikkien rappausten maalauksessa tulee kiinnittää huomiota maalin hengittävyyteen. Tiivis maalipinta tuo rappauksen mukanaan alas laajoilta alueilta ja on mahdoton korjata. "Kun rappaus on talon alkuperäiseen arkkitehtuuriin kuuluva piirre, on se aina säilyttämisen arvoinen" toteaa Panu Kaila.

Levyverhous
Suomessa asbestkuidullaraudoitettua sementtilevyä, eterniittiä alettiin valmistaa 1924. 1959 eterniittilevy sai tutumman Minerit-nimensä. Asbesti korvattiin levyjen valmistuksessa 1980-luvullla mm. lasikuidulla. Levypintaa myytiin huoltovapaana, mutta vanhetessaan ja likaantuessaan siitä tulee ikävän kirjavaa, eikä sitä huoltovapaana oikein pysty korjaamaankaan. Onneksi eterniittilevyt asennettiin yleensä laudoituksen päälle, joten levyjen alta paljastuu yleensä käyttökelpoinen verhouslauta, mikäli levyyn mahdollisesti tiivistynyt kosteus on tuulettunut pois eikä ole vahingoittanut laudoitusta tai muita rakenteita. Asbestilevyä purettaessa ulkona lyhyen aikaa saa sen tehdä Kailan mukaan ilman valtuutettua purkuliikettä, mutta jäte täytyy käsitellä asianmukaisesti.

Myös peltiä on käytetty puutalon verhouksessa, mutta senkin maalaus ja kolhiintuminen sekä ruoste ovat osoittaneet olevan ikävästi vanhenevan materiaalin. Peltiverhotun talon rakenteita kannattaa tarkastaa ja varmistaa, ettei sen sisäpintaan muodostuva kondenssivesi vuoda rakenteisiin.