  |
 
|
 |
|
||
  |
|
|
Tampereen kaupunki sai käsiinsä unohdetun ja huonokuntoisen, osaksi romahtaneen rakennuskannan vailla käyttötarkoitusta. Nyt alue on suosittu matkailukohde, idylliset rakennukset kunnostettu ja niissä toimii vuodenajasta riippuen 6-10 yrittäjää. Miten tässä onnistuttiin? Tallipihan historia Finlaysonin Tallipiha on säilynyt rakennusmuistomerkki teollisuusylhäisön elämästä Tammerkosken suurteollisuuden nousun vuosikymmeniltä. Tehtaan patruuna William von Nottbeckin perhe rakennutti puurakenteisen tallin, säilyneet neljä palvelusväen asuinrakennusta ja vaunuvajan omaan käyttöönsä. Julkisivujen komealla puurakennustyylillä on kytkentöjä 1800-luvun loppupuoliskon kansainvälisiin rakennustyyleihin, jotka ammensivat koristemuotonsa kansanarkkitehtuureista. Kuninkaankadun rakennusten tärkeät päätyjulkisivut kadun suuntaan, Tallin vesikaton rakenteet ja ulkonevat räystäspuun päät viittaavat karjalaistaloja mukailevaan nk. vanhavenäläiseen tyyliin. Vahdin talon ja vaunuvajan harjakoristeaiheet tuovat mieleen sveitsiläistyylin tai norjalaistyylin lohikäärmekoristeineen. Olennaista tässä suuntauksessa oli julkisivumuotojen ja -koristelun liittyminen puutalon rakenteellisiin ratkaisuihin. Puutalo vapautui nyt kiven jäljittelystä. Listoituksen puuleikkaukset ja julkisivun rakenteelliset osat erosivat myös värityksensä puolesta toisistaan. Väriskaala oli usein tumma ja pigmenttejä sekoittamalla saatiin aikaan murrettuja, kansanomaisia värejä. Tunnelma oli maalauksellinen ja myyttinen. Tallipihan rakennusten tarkka ajoitus jää toistaiseksi oletusten varaan dokumenttien vähäisyyden vuoksi. Kartta- ja palovakuutustietojen mukaan nykyiset julkisivut ajoittuvat pääosin vuosille 1860-1890. Apuna selvityksessä käytettiin myös dendrokronologista iänmääritystä hirsien vuosilustoista. Tutkimus oli kallis, mutta tuloskin tarkka: Vahdin talon sisässä säilyneen lamasalvostorpan hirret oli kaadettu talvella 1792-93! Tallipihan kukoistusaika oli 1800-luvun puolivälistä pitkälle 1900-luvulle. Vuonna 1964 talli tyhjeni, tontin irtaimistoa kaupattiin huutokaupassa ja vaunuvaja siirrettiin Haiharan kartanon puistoon mahdollisesti tontin saneerauksen alta turvaan. Tontin kunnossapito laiminlyötiin ja vähitellen rakennukset autioituivat ja rappeutuivat. Nottbeckien jälkeen Tallipihan työsuhdeasuntoja hallitsi Finlaysonin tehdasosakeyhtiö ja myöhemmin yksityinen kiinteistönhoitoyhtiö. Vuonna 1995 tontti siirtyi maavaihtokaupassa Tampereen kaupungin omistukseen. Hankesuunnittelu Ensimmäinen kunnostusyritys käynnistyi virkamiesjohtoisesti 1996. Tällöin kaupunki sisäisenä projektinaan, kaavoitusarkkitehdin johdolla aloitti hankeen alueen saamiseksi käsityöläisten käyttöön. Valittiin arkkitehtikonsultti projektin tueksi. Työ päätettiin käynnistää tallimiehen talosta, joka oli jollain tapaa selkein yksittäinen rakennus: kaksi pientä huonetta ja kuisti. Tässä vaiheessa puuttui kuitenkin tahto ja näkemys koko alueen käyttötarkoituksesta - ja ennen kaikkea maksaja sekä loppukäyttäjät. Hankkeeseen budjetoitu muutama miljoonaa markkaa siirtyi aina seuraavalle vuodelle, ja näin hanke vähitellen vesittyi. Vuonna 1997 käynnistyi matkailu- ja museotoimen yhteistyönä hanke Tammerkosken teollisuushistorian hyödyntämiseksi matkailussa. Projektipäällikköksi nimitettiin rakennushistorioitsija Tarja Hedman. Syntyi ajatus tuoda esiin suurten teollisuusrakennusten (Vapriikki, Finlayson) ohessa pienempiä kohteita, jotka valottaisivat teollisuuden historiaa uusista näkökulmista. Projektipäällikkö näki tallipihan yhtenä osana Tampereen teollistamista: Amurin työväenkorttelin ja tehtaiden lisäksi voidaan näyttää myös teollisuusylhäisön, tehtaanpatruunan elämänpiiriin liittyviä ilmiöitä ja tuotteistaa niitä matkailukäyttöön. Tallipihan koko nykyinen rakennuskanta on palvellut puhtaasti Nottbeckien hovia. Tästä näkökulmasta voidaan ymmärtää niiden arkkitehtuuri ja merkitys Tampereen kokonaisuudessa. Tavoitteena oli kunnostaa rakennukset ja synnyttää työpaikkoja paitsi kunnostustöiden yhteydessä, myös matkailuhankkeen toteutumisen myötä. Perusajatuksena oli rakentaa tuleva toiminta yrittäjäpohjalle, toisin kuin esimerkiksi Amurin museokortteli, joka on museotoimen alainen. Vuonna 1999 käynnistyi siis kaupungin elinkeinotoimen Tallipiha-projekti. Perustettiin hankeryhmä, jossa oli kaavoittaja, museoviraston edustaja, tulevien käyttäjien edustajana elinkeinotoimen johtaja sekä kunnostuksesta vastaavana tilakeskus. Lisäksi oli konsulttina arkkitehti ja tallipihaprojektin päälliköksi valittu Tarja Hedman. Tässä vaiheessa eri tahojen näkemykset olivat hyvin kaukana toisistaan. Näinhän on usein: käyttäjä tavoittelee täydellisyyttä, arkkitehdillä on omat toiveensa ja rahoittaja yrittää pitää nyörit tiukalla. Hankesuunnitteluvaiheessa tuli visioida alueen käyttömahdollisuudet ja arvioida riskit toteutumisesta - ja löytää vaihtoehto, jos yritysvetoinen matkailuhanke ei onnistu. Yhteinen näkemys oli siitä, että alueesta ei tehdä museota, ja että nimenomaan julkisivuissa on tämän alueen arvo - talojen sisäpuoli edusti tavanomaista 1800-luvun työväen asumista. Julkisivuissa oli jotakin erityistä, omaleimaista ja Suomessa ainutkertaista. Käynnistyneen rakennustyön tavoite oli tukea Tallipihan vetovoimaisuutta historiallisena perhematkailukohteena ja puistona. Julkisivujen, sisätilojen ja rakenteiden korjaamisen lisäksi tavoitteena oli säilyttää tontilla elintapojen rakennettu perinne sekä erilaisten piha- ja sisätilojen luonne. Lopputuloksen rakennusvaihe tulkitsee Tallipihan vuosisadanvaihteen elinvoimaa ja värikirjoa. Suojelutavoitteiden täsmentämiseen kannattaa varata aikaa. Mitä ollaan tekemässä ja millä resursseilla? Jo hankesuunnitteluvaiheessa pohdimme paljon myös korjaustapaa. Esitimme erilaisia urakointitapoja, joilla voitaisiin varmistaa työn laatu. Ratkaisut siirtyivät kuitenkin myöhemmäksi, ja lopulta työt toteutettiin kokonaisurakointina normaalin rakentamishankkeen tapaan. Korjausrakentamisen periaatteet Miten edetä, kun on monia erilaisia, eri-ikäisiä ja -kuntoisia rakennuksia? Jotta tiedetään mitä tehdä, on tiedettävä miten tähän on tultu. On tehtävä alueen "psykoanalyysi". Alueen ulkoiset ja sisäiset suhteet Tallipiha liittyy toisaalta Näsinpuiston, William
von Nottbeckin puiston ja Finlaysonin kirkkopuiston muodostamaan viheralueeseen,
toisaalta voimakkaasti uudistuvaan Finlaysonin kaupunkirakenteeseen. Kosken
yläjuoksulle suunnitellun mittavan uudisrakentamisen myötä
Tallipihan merkitys puistokeitaana korostuu. Alueen sisäisiä suhteita pohdittaessa lähtökohtana on keskeisin rakennus, talli. Tämä edustustalli rakennettiin Nottbeckien neljälle lämminveriselle ja sijaitsee alueen länsilaidalla. Hevosia hoidettiin kenties paremmin kuin tehtaan työläisiä. Kaviot mustattiin joka aamu. Pilttuiden välisiä pylväitä koristivat perimätiedon mukaan lapsen pään kokoiset kullatut pallot. Länteen Näsinkallion suuntaan avautuva talli pihoineen on ydin, tai aluetta halkovan akselin toinen pää. Akseli ulottuu halki pihan Vahdin ja Kuskin talolle. Talojen keskinäinen arvojärjestys ja tilojen oma luonne on pyritty säilyttämään korjauksissa. Samoin rakennusmateriaalien tyypillinen käyttötapa ja käyttökohteet: asuintilat puuta, talousrakennukset puhtaaksimuurattua punatiiltä. Helmenä historian kudelmassa Tärkeää ei ole vain historia, vaan myös kytkentä tulevaisuuteen. Tämä pitkä aikajänne erottaa säilyttävän korjausrakentamisen uudisrakentamisesta. Nykyhetki on vain yksi helmi rakennusvaiheiden kudelmassa. Sen vuoksi korjausrakentajalla on vastuu paitsi menneestä, myös vastuu jälkipolville. Säilyttävässä korjausrakentamisessa joudutaan etsimään kompromisseja historiallisten arvojen ja toiminnallisten nykytarpeiden välillä. Mainoskyltit ja valaistus ovat tästä esimerkkejä. Valaistuksen suunnittelussa pidin tärkeänä, että myös ulkovalaistus hoidetaan hehkulampuin. Näin tapahtui, löydettiin yksinkertainen navettalamppumalli, jossa on pelkkä lasikupu, josta näkyy hehkulamppu. Ensimmäisen talvena perinteiset, tyyliin sopivat hehkulamput oli vaihdettu pienloistelamppuihin. Kaikilla osapuolilla täytyisi siis olla tieto siitä mihin pyritään ja kaikkien tulisi sitoutua niihin. Tallipiha-projektissa päädyttiin näkemykseen, että emme pyri korjaamisessa ortodoksiseen yhden aikakauden tulkintaan. Jokaiselle rakennukselle haetaan erikseen sen omista lähtökohdista ja käyttötarkoituksen mukaan paras ratkaisu, niin että se palvelee tätä hetkeä, mutta myös mahdollistaa tulevaisuuden muutos- ja korjaustyöt. Esimerkkinä mainittakoon ulko-oviin tilatut uudet messinkipainikkeet, jotka tilattiin lakkaamattomina, jotta niihin tulee sama patina kuin vanhoissa. Uusi ulkovuoraus päätettiin kiinnittää konenauloin, mutta vanha, uudestaan kiinnitettävä laudoitus ajalle tyypillisillä tako- tai lankanauloilla. Näin tulevat suunnittelijat ja tutkijat pystyvät arvottamaan toteutuneita töitä työtapojen perusteella. Korjaustavoissa pyrittiin löytämään
kunnossapitäviä, perinteisiin rakennustapoihin perustuvia toimia
mutta välttämään lopullisia ja peruuttamattomia ratkaisuja. Uudet värit Konservaattori Minna Miettisen tekemän väriporrastutkimuksen mukaan rakennuksista löytyi 3-7 eri värivaihetta. Tulos indikoi myös rakennusten rakentamisajankohtia. Väritystutkimukseen ei sisältynyt analyysiä, se jäi arkkitehdin tehtäväksi. Kun tunsimme rakennukset ja kiinteän sisustuksen, uunit, ovet, ja niiden iän, haimme eri värityksen vaiheisiin sopivia harmonisia kokonaisuuksia, rakennuskohtaisesti. Maalarin kanssa kokeiltiin ja etsittiin sopivia sävyjä. Hän saattoi tehdä 3-8 värimallia ennen kuin kaikkia miellyttävä ratkaisu löytyi. Maalaustöiden lopulliset värit määriteltiin siis työmaalla. Valitut julkisivuvärit ja värierottelut tulkitsevat
ensimmäisten kahden värityksen vaiheen asuja, jotka ajoittunevat
ajanjaksoille 1880-1900. Tallimiehen ja Tallimestarin talojen sisäväritys
perustuu ensimmäisen vaiheen asuun. Sen sijaan Kuskin ja Vahdin sisustus
mukailee 1920-luvulta säilynyttä kiinteää sisustusta. Pihat Käytettävät kasvit ovat perinteisiä suomalaisia pihapuita, hyötykasveja ja perennoja. Historiallinen omenatarha säilytetään ja sitä täydennetään vanhoilla omenapuulajikkeilla. Tuumasta toimeen Tampereen kaupungin tilakeskus johti korjaushanketta. Kaupunki suostui käynnistämään korjaustyön porkkanarahalla, jota TE-keskus myönsi hankkeelle n. 20 % kokonaisrahoituksesta. Kaikkiaan hankkeeseen investoitiin 1,14 milj. euroa. Se sisälsi myös kaiken taloteknisen ja kunnallisteknisen työn. Talotekniikkaan sisällytettiin täysi toimistovarustus atk-verkkoineen siltä varalta että nykyinen yritysajatus ei kanna. Taloudellisista syistä kaikki korjausmateriaalit ja tuotteet ovat normaaleja kauppatuotteita. Rakennusten korjaus alkoi keväällä 1999. Ensimmäiset myymälä- ja työtilat avasivat ovensa yleisölle vielä samana vuonna. Tallin kunnostus valmistui toukokuussa 2000, jolloin rakennukseen muuttivat tossu- ja kenkäsuutari ja kaksi vossikkahevosta. Tallin yhteydessä oleva valjashuone on muutettu verstastiloiksi. Vaunuvaja on palautettu Haiharan evakkovuosien jälkeen tontille. Sen julkisivut kätkevät huoltotilapaketin yleisökäymälöineen ja teknisine tiloineen. Vajaa käännettiin 180 astetta alkuperäisestä merkitsemään sisääntuloväylää. Piharakennustöitä on toteutettu vähitellen kaupungin tilakeskuksen normaalilla budjettirahoituksella. Kesällä 2002 piharakennustyöt jatkuvat mukulakiveysten ladonnalla, joka tehdään perinteisin menetelmin käsityönä. Tori toimii pihatapahtumien ja markkinoiden kenttänä kesäisin. Kuninkaankadun uuden aidan kiviperustus on rakennettu routimattomaksi ja mitoitettu mahdollista uudisrakentamista varten. Tallin torin itä- ja pohjoisreunan mahdollinen täydennysrakentaminen on toistaiseksi avoinna. Rakennukset (klikkaa kuvaa)
Arkkitehtitoimisto Hanna Lyytinen Ky
|
|
||||||
