1860-luvulla rakennus oli kolmikerroksinen ja puolet nykyisestä
leveydestä. Se paloi pahoin 1870-luvulla, mutta rakennettiin
uudestaan. 1920-luvulla tehdasalue alkoi käydä ahtaaksi,
jolloin tämä tehdas purettiin sisätiloiltaan
ja levitettiin kaksi kertaa leveämmäksi, korotettiin
kerroksella sekä tehtiin harjakatto.
1860-luvulla rakennetusta vaiheesta ei ole muuta
jäljellä kuin porrashuone ja yksi ulkoseinä.
Talvisodassa pommituksen seurauksena vesikatto paloi, jolloin
siihen tehtiin tasakatto. 1920-luvulla tehdyt muutokset toteutettiin
betonirakenteisina.
Salit ovat siis perustehdassaleja. Korjauskohteena tehdas
oli tyypiltään sellainen, jossa julkisivujen säilyttäminen
oli olennaisin seikka, kun taas sisätiloissa todettiin
voitavan tehdä lähes millaisia ratkaisuita tahansa.
Oman problematiikkansa kohteeseen toi siinä rakenteellisesti
kiinni oleva 1920-luvulla rakennettu voimalaitosrakennus.
Tämä työ tehtiin todella tiiviissä yhteistyössä
käyttäjien kanssa. Myös yhteistyö viranomaisten
kanssa sujui kitkattomasti. Koko alue on sprinklattu, joten
palo-osastoinnissa päästiin ilmanvaihdon osalta
yhteen osastoon, vaikka rakennus muuten on kerroksittain palo-osastoitu.
Rakennukseen palautettiin harjakatto ja näin saatiin
lisätilaa myös opetustiloja varten.
Rakennuksen uusi käyttö miellettiin uudeksi teolliseksi
prosessiksi, jonka tuotteena syntyy taidetta. Rakennuksen
teollinen henki haluttiin siis säilyttää. Jokaiseen
kerrokseen jätettiin pitkä tehdashallimainen näkymä,
vaikka muutoin tiloja jouduttiin pilkkomaan. Teknisiä
haasteita rakennuksen käytössä oli mm. erilaisten
ääneneristystavoitteiden toteuttaminen (esim. äänitysstudio
ja puutyöverstas).
Suunnittelussa keskeistä oli rakennuksen tilojen joustavuus
- esim. piirustussaleissa on siirrettävät väliseinät,
jotka avaamalla saadaan yksi iso näyttelytila. Rakennuksen
neliökustannuksiksi tuli noin 1000 euroa.
|
